Seinän kohtaaminen
Kun tuntuu, että haluaisit tuoda muutoksen tai ratkaista asian eritavalla kuin aikaisemmin mutta löydät kuitenkin itsesi etsimästä ratkaisuja samoilla vanhoilla tavoilla.
Joskus voi löytää itsensä sellaisesta paikasta, että vaikka haluaisikin kokeilla jotain toisenlaista ongelmanratkaisutapaa, ei vain saa itse löydettyä kyseiseen tilanteeseen sitä ja/tai ainoa asia mikä tulee mieleen on noudattaa vanhaa opittua toimintamallia vaikka näkeekin, ettei se välttämättä ole pitkäkestoisena ratkaisuna kannattavin. Eli toisin sanoen itselle tuntuu tulevan seinä vastaan, josta ei tunnu olevan muuta läpipääsyä kuin toimia samalla vanhalla tavalla, oli tuon toimintatavan loppuputulos todettu heikosti toimivaksi kuinka monta kertaa tahansa.
Mikä siis avuksi?
Käytän tässä omaa tämän hetken tilannettani esimerkkinä.
Pohjustuksena tähän kerrottakoon, että tämän hetken oman ongelmakohtani kohtaaminen koskee sellaista asiaa jota nimitän taideblokiksi. Maalaaminen ja piirtäminen on minulle henkilökohtaisesti paras ja luonnollisin meditaatio muoto, joka helpottaa ja purkaa omaa oloani parhaiten. Voin saavuttaa tunnin maalaamisella rauhaisan ja miellyttävän tilan, jota en välttämättä saa kahden viikon tai kuukauden joka päiväisistä kävelyistäkään.
Tähän on kuitenkin noussut ongelma, että en pysty tarttumaan kynään tai pensseliin helpottaakseni oloani, vaikka sitä haluisinkin ja tästä tulee nimitys tälle tilalle taideblokki. Se on alkanut heijastumaan myöskin siihen, että käsitöiden aloitus, joista myöskin saan helpotusta ja joita rakastan syvästi tehdä, on muodostunut erittäin hankalaksi saada aikaiseksi ja käsitöiden tekoon on alkanut ilmetä lisänä sellaisia elementtejä, joita ei niissä ole aikaisemmin ollut mukana. Kuten yhdestä pienestä "virheestä" suuri turhautuminen ja halu heittää kyseinen työ roskakoriin sen sileän tien, vaikkei työtä ole ehtinyt kunnolla edes aloittamaankaan ja suuri epäonnistumisen tunne kaikilla muilla elämänaloilla tästä käsityövirheestä johtuen.
Miksi
siis tälläinen asia/teko, joka tuottaa minulle suuresti helpotusta ja
edistää omaa psyykkistä hyvinvointiani, on muodotunut näin tarpeettoman
hankalaksi aloittaa ja sallia itselleni?
Taustalla on kaksi asiaa jotka liityvät ja täydentävät toisiaan ja joihin selitys löytyy omasta historiastani.
Ensimmäinen asia on, että minulla on alkoholistiperheen taustaa. Se on tehnyt lapsena
elämisestä epävakaan, kun aina ei ole tiennyt mitä kotona odottaa. Tähän ja
muihinkin elämän suuriin tragedioihin liityen, on yleensä liittynyt
sellainen tapahtuma kuvio, että olen ollut erittäin onnellinen jostakin
asiasta mitä minulle on tapahtunut, jonka jälkeen miltein heti kun olen
ollut tuon onnellisuuden huippukohdassa, on tapahtunut jotain erittäin
ikävää, surullista tai pelottavaa, joka on aiheuttanut erittäin syvän
sukelluksen toiseen tunneskaalan päätyyn, jossa ei ole ollut saatavilla
aikuisen ihmisen tukea. Tämä on taasen muodostanut voimakkaan syyseuraus-uskomuksen lapsen sisälle;
"Jos olen liian iloinen jostain asiasta, tapahtuu heti jotain kamalaa, joka vie kaiken ilon pois, joten en saa tuntea liian paljon iloa."
Seurausta tästä uskomuksesta ja historiani tapahtumista, on että pitääkseni itseni pois liian iloisista tai onnellisista tunnenousuista, olen kehittänyt erilaisia mielenmenetelmiä estääkseni mielialaani nousemasta liian korkealle, eli mieli on halunnut pitää minut turvassa. Aikaisemmin olen turvautunut mielikuviin ja tarinoiden luomiseen pääni sisällä, jotka maalaavat jatkuvasti jotain pahaa tapahtuvaksi, jotta mielialani ei vain nousisi liian korkealle. Tämä mielikuvien ja tarinoiden luominen on auttanut myöskin painamaan pois tunteita, joita olen pitänyt sellaisina, ettei niitä saisi näyttää tai että ne olisivat "vääriä". Tähän on myös noussut voimakas ylivirittäytymisen tila, joka taasen on ruokkinut lisää omiin mielikuviin uppoutumista ja sitä kautta voimakkaammin "väärien" tunteiden pois painamista.
Nyt kun olen sisäistä matkaa näiden omien historian ja opittujen selviytymis-stragedioiden kanssa tehnyt ja ylivirittäytyneisyyttäkin saanut laskettua, on tuohon taideblokin syntymiseen noussut esiin toinen mielen ja kehon keino välttyä tai hoitaa tuota onnellisuuteen liittyvää ongelmatilannetta. Kun mielialani nousee kuuteenkymmeneen tai sen yli ja se pysyy siellä pitemmän aikaa, alkaa sisällä oleva varjolapseni kamppailemaan tuon onnellisuuden tunteen kanssa, koska hän on oppinut tunnistamaan ja pitämään sitä lähestyvän vaaran merkkinä. Tästä taasen seuraa, että aikuinen minäni yrittää sallia tuota mielialan nousua ja huomoida myöskin ne asiat mitkä kielivät tämän suojamekanismin aktivoitumisesta. Tästä kutenkin seuraa että varjolapsi yhdessä kehon kanssa alkaa kamppailla yhä voimakkaammin tätä vastaan, josta taasen aikuinen minä yrittää voimakkaammin sallia onnellisuuden tunnetta, yrittäen rauhoittaa sisällä olevaa varjoalastaan, siinä kuitenkaan onnistumatta, koska omat työkalut tilanteen ratkaisemiseksi ovat vieläkin keskeneräiset, eivätkä vakuuta varjolasta. Fyysisellä tasolla hengittäminenkin muuttuu pinnalliseksi ja muunmuassa palleahengityksen tekeminen voi olla erittäin hankalaa kehon jännittyneisyyden takia.
Tästä kaikesta syntyy valtaisa kehollinen ja psyykkinen ristiriitatilanne, joka lamauttaa omaa tekemistäni. Ratkaisuja kehoni ja mieleni tämän ristiriitatilanteen ratkaisemiseksi tarjoaa tällä hetkellä kaksi;
Ensimmäinen on toiminta, jota minä nimitän onnellisuuskrapulaksi. Onnellisuuskrapulassa mieleni ja kehoni ikään kuin yhtä aikaa tuottavat äkillisen mielialan laskun, joka voi seurata yllättävästä ja yhtäkkisestä tapahtumasta, kuten säikähtämisestä kun jostain huomaa jonkun ihmisen kulkevan ohi, jota ei ole huomannut, josta seuraa taasen erittäin voimakas sävytteiset suuttuneisuuden tunteet, joka luontaisesti laskee onnellisuutta. Tällä onnellisuuskrapulalla kehon tuntemukset ja mieliala saadaan laskettua varjolapseni näkökulmasta taas turvalliselle tasolle, eli hiukan neutraalin alapuolelle ja keho saa selvitettyä sisäisen ristiriitaisuudesta syntyneen jännitystilan.
Toinen keino keholle ratkaista minulle syntynyt ristiriitatilanne on aiheuttaa migreenikohtaus, jos onnellisuuskrapulaa ei pysty aiheuttamaan. Minulle migreeni tarkoittaa mm. näkökyvyn menetystä, kehon motoriikan heikentymistä, kehon turtuneisuutta, puheen sammaloitumista sekä sitä järkyttävää päänsärkyä. Sanomattakin lienee selvä, että olen tälläisen migreenikohtauksen jälkeen vuodepotilaana ja toipuminen siitä saattaa kestää viikon. Lisähuomautuksena tähän, että migreenikohtauksen voi minulla toki laukaista myöskin muut asiat kuten ruoka ja kirkas valasitus. Migreenikohtaus on siis erittäin rankka ratkaisu keholtani, mutta se taasen saa minut makuulle rauhoittumaan ja viemään huomioni tuosta onnellisuuden ristiriitatilanteesta migreenikohtauksen hoitoon, joka on taasen huomattavasti sallitumpaa kuin onnellisuuden salliminen.
Summa Summarum siis, oman oloni helpottaminen, vaikkapa juuri tuolla piirtämisellä ja maalaamisella,( ja sitä kautta oman mielialan kohentamisella ja elämänlaatuni parantamisella) on tällä hetkellä vaikeaa ja ihan fyysiselläkin tasolla, mikäli keho päätyy tuottamaan ongelmsta pois pääsynä migreenikohtauksen, epämiellyttävä riskitekijä oman perusolemisen kannalta.
Mikä siis neuvoksi?
Olisihan se mukavaa ja antoisaa tuntea onnellisuutta ja iloa ilman, että näitä tunteita tarvitsisi pelätä tai että kehoni, mieleni ja varjolapseni pystyisivät tuntemaan näitä tunteita turvallisesta tilasta.
Vanhoista ratkaisumalleista lähteä ratkomaan ja tarkastelemaan asiaa ja niiden punnitsemisesta sekä uusien itselle toimivampien ratkaisumallien etsimisestä ja kokeilemisesta seuraavissa osissa.
-Laura
29.12.2024